Uneton yö

Jälleen kerran yksi uneton yö takana ja tässä yön pohdintoja:

On jotenkin uskomatonta millaisia ajatuksia mieleen tulvii yön hämärässä. Ympärillä on syvä rauha, avoinna olevasta ikkunasta kuuluu ainoastaan hentoista lehtien havinaa kun tuuli vierailee puiden lehmustoissa. Minulla on suhteellisen vakava uniongelma. Sitä on yritetty saada kontrolliin kokeilemalla vähän sitä sun tätä. Huolimatta radikaaleistakin elämäntavan muutoksista ja keinotekoisista aineista ei ongelma ole viimeisen vuoden aikana muuttunut suuntaan tai toiseen.
Tänä unettomana yönä aloin mielessäni vertaamaan elämää shakkilautaan. Ajatuskulku lainehti eteenpän ja päädyin sellaiseen ajatukseen, että elämä ei ole pelkästään kuin shakkilauta, elämä on kuin shakkipeli. Tämä elämämme on vain huomattavasti suurempaan mittakaavaan rakennettu.

Shakkiruudut ovat kuvio jota on mahdollista jatkaa loputtomiin. Kuvion voi muodostaa juuri haluamansa värisistä ruuduista- ei ole pakko tyytyä mustavalkoiseen maailmaan. Universumimme omaa saman äärettömyyden ominaisuuden kuin shakkiruudukko. Shakki sisältää niin suuren määrän erilaisia pelin etenemisen vaihtoehtoja ettei sitä pysty ihmismielellä edes käsittämään. Elämässä asian laita on aivan samanlainen - kaikki tehdyt ja tekemättömät valinnat yhdessä kohtalon kanssa kuljettavat meitä eteenpäin ja polkumme ovat määrältään lukemattomat.

Sakissa pyritään tilaan jossa voi sanoa toiselle: Checkmate
Onko elämässä tarkoitus voittaa vai hävitä? Mitä on elämässä voittaminen tai häviäminen? Onko voittaminen sitä, että saavuttaa omat unelmansa? Ehkä se on sitä, että saa ulkopuolisen silmin "kaiken". Mitä sitten olisi häviäminen? Onko häviäminen sairastumista, petetyksi tulemista, työttömyyttä, rahattomuutta, yksinäisyyttä vai kenties kuolemaa? Voisiko ajatella niin, että elämä on oikeastaan hävitty jo sillä hetkellä kun uusi elämä syntyy? Elämähän päättyy aina kuolemaan - siis häviää kuolemalle.
Tällainen ajatusmalli on sangen synkkä. Omasta tilanteestani huolimatta, en itse haluaisi ajatella noin synkästi. Mielestäni elämä on ikiaikainen jatkumo. Kuolema luo tilaa uudelle elämälle ja elämä puolestaan ruokkii lopulta kuolemaa. Ilman toista ei voi olla toistakaan - molempia siis tarvitaan.

Uskon siihen, että meidän jokaisen sielu on kuolematon. Sielu on etsijä joka vaeltaa ajasta ja maailmasta toiseen äärettömässä kosmoksessamme. Sielun tarkoituksena on kehittää itseään, oppia uutta ja luoda ympärilleen suurempaa hyvää. Näkyvä elämämme on vain sielun senhetkinen asumus. Kun tässä hetkessä on toteutettu kaikki tarpeellinen, on sielun aika hylätä asumuksensa ja matkata universumin valoon. Valossa sielu tutkailee omaa kasvuaan ja etsii seuraavaa hetkeä jolloin syntyy uudestaan. Sielu valitsee ennen uutta syntymäänsä ne ihmiset ja asiat joille sen on tarkoitus tuoda valoa, rakkautta ja hiljaista tietoa. Samalla kun sielu täyttää omaa tehtäväänsä se auttaa myös muiden sielujen tehtävän täyttymistä. Aivan kaikki ei ole kuitenkaan sielun päätettävissä. Kohtalolla ja sattumuksilla on oma osuutensa kun sielun elämänkirjaan kirjataan uusia lukuja ja tehtäviä. 

Loppuun haluan vielä laittaa otteen rakastamastani kirjasta Valon Soturin käsikirja:
Valon Soturi tietää, että tietyt hetket toistuvat. Hän näkee usein edessään samat ongelmat ja tilanteet joihin on törmännyt jo aiemmin, ja silloin hän masentuu. Hän ajattelee, ettei pääse eteenpäin elämässään, koska samat vaikeudet ovat taas vastassa. "Olen kokenut jo tämän", hän valittaa sydämelleen.
"Niin oletkin", sydän vastaa. "Muttet ole päässyt koskaan yli."
Silloin Soturi ymmärtää, että toistuvilla kokemuksilla on yksi ainoa tavoite: niiden tarkoitus on opettaa hänelle sellaista mitä hän ei halua oppia. -Paulo Coelho-