Hämärästä valoon
Olen vaeltanut menneinä kuukausina
syvällä hämärän metsän siimeksessä. Tämän metsän polut ovat olleet tavanomaista
vaikeampikulkuisia. On tuntunut siltä, että jalansijaa ei saa mistään.
Kulkemani polku on saattanut päättyä täydelliseen umpikujaan ja on ollut pakko
kääntyä takaisin. On ollut aivan sama, minkä polun olen kulloinkin valinnut,
lopputulos on ollut sama: polku on täynnä kiviä, juurakoita, kuoppia ja syvät
varjot reunustavat sitä.
Kompassini neula pyörii vain villisti ympäri ja kartan olen hävittänyt jonnekin tämän matkan aikana. Suuntani on ollut kateissa samalla tavalla kuin kompassini pohjoinen. Nämä synkät hetket ovat kuitenkin osoittautuneet äärimmäisen tarpeellisiksi. Tällaisina hetkinä on pakotettu katsomaan omaan sisimpäänsä ja myös hylkäämään omia uskomuksiaan.
Mieli ja sydän olivat aivan palasina - surun murtamia kumpainenkin. Tämän lisäksi olin täysin aseistariisuttu, suojamuuri raunioina odotin avuttomana viimeistä iskua. Voimat eivät enää riittäneet, en enää tiennyt mitä tehdä. Koin olevani metsän kaikkein pimeimmässä sopukassa kun korvaani kuiskattiin, katso sisimpääsi - sinussa on valo - sinä olet valo. Omasta mielestäni olin sisimmässäni pikimusta ja täysin loppuun poltettu, tunsin olevani kuin karrelle palanut puunrunko. Nyt joku kuiski korvaani toivon ja valon sanoja. Ajattelin olevani ihan lopullisesti sekoamassa.
Pohdin jonkin aikaa tätä kokemusta ja muistin toivoneeni kuulevani enkelien kuiskauksen. Sydämeni pyysi enkelin kättä tarttumaan käteeni ja astumaan vierelläni eteenpäin. Askel askeleelta käsi enkelin kädessä... Koin vahvasti, että olin kulkenut laput silmilläni ja niiden vuoksi en nähnyt minua ympäröivää valoa. Olin saanut itseni uskomaan, että minussa ei ole mitään hyvää tai rakastettavaa. Pelkäsin ajaneeni suojelusenkelini pois viereltäni, teoilla joita olin tehnyt sekä tiedostetusti että tiedostamatta. Kyynelten täyttämin silmin, pyysin kaikkea tätä anteeksi. Samalla hetkellä enkelini puhdas rakkaus säihkyi häikäisevänä ja lävisti lämpimästi koko kehon.
Tällaisen kokemuksen jälkeen ei oikein voi palata entiseen. Edessäni on oleva suuri muutos, mutta välttämätön sellainen. Minulla oli läheinen ihminen joka avasi minulle tien itseni kehittämiseen, uskallukseen ja enkeleiden läheisyyteen. Olen vielä aivan tämän matkan alussa ja tämä suurella sydämellä varustettu oppaani on nyt poissa. Ikävöin häntä päivittäin ja syytän itseäni siitä, että en ollut aikaisemmin valmis tälle matkalle. Kaikki jäi kesken ennen kuin edes pääsi kunnolla vauhtiin. Tiedän ettei tämä ihminen haluaisi minun ajattelevan ja tuntevan näin. Hän varmaan vain halaisi minua ja sanoisi: Sinä olet aivan hölmö, sinullahan on enkelit seurassasi - parempia oppaita ei ole olemassakaan. Luota vain sydämeesi ja enkeleihin, kaikki kyllä järjestyy.Oikeassahan hän olisi, niin kuin aina ennenkin. Pyyhkäisen kyyneleet pois poskiltani ja valmistaudun jatkamaan vaellusta. Yritän luottaa sydämeni ääneen ja annan sydämeni vaimentaa viileän järjen vastaväitteet. Pyrin olemaan avoin ja ottamaan vastaan kaiken sen avun, minkä enkelit polulleni johdattavat. Uskon heillä olevan paras näkemys siitä keitä ja mitä vaellukseni aikana tulen tarvitsemaan.
Kompassini neula pyörii vain villisti ympäri ja kartan olen hävittänyt jonnekin tämän matkan aikana. Suuntani on ollut kateissa samalla tavalla kuin kompassini pohjoinen. Nämä synkät hetket ovat kuitenkin osoittautuneet äärimmäisen tarpeellisiksi. Tällaisina hetkinä on pakotettu katsomaan omaan sisimpäänsä ja myös hylkäämään omia uskomuksiaan.
Mieli ja sydän olivat aivan palasina - surun murtamia kumpainenkin. Tämän lisäksi olin täysin aseistariisuttu, suojamuuri raunioina odotin avuttomana viimeistä iskua. Voimat eivät enää riittäneet, en enää tiennyt mitä tehdä. Koin olevani metsän kaikkein pimeimmässä sopukassa kun korvaani kuiskattiin, katso sisimpääsi - sinussa on valo - sinä olet valo. Omasta mielestäni olin sisimmässäni pikimusta ja täysin loppuun poltettu, tunsin olevani kuin karrelle palanut puunrunko. Nyt joku kuiski korvaani toivon ja valon sanoja. Ajattelin olevani ihan lopullisesti sekoamassa.
Pohdin jonkin aikaa tätä kokemusta ja muistin toivoneeni kuulevani enkelien kuiskauksen. Sydämeni pyysi enkelin kättä tarttumaan käteeni ja astumaan vierelläni eteenpäin. Askel askeleelta käsi enkelin kädessä... Koin vahvasti, että olin kulkenut laput silmilläni ja niiden vuoksi en nähnyt minua ympäröivää valoa. Olin saanut itseni uskomaan, että minussa ei ole mitään hyvää tai rakastettavaa. Pelkäsin ajaneeni suojelusenkelini pois viereltäni, teoilla joita olin tehnyt sekä tiedostetusti että tiedostamatta. Kyynelten täyttämin silmin, pyysin kaikkea tätä anteeksi. Samalla hetkellä enkelini puhdas rakkaus säihkyi häikäisevänä ja lävisti lämpimästi koko kehon.
Tällaisen kokemuksen jälkeen ei oikein voi palata entiseen. Edessäni on oleva suuri muutos, mutta välttämätön sellainen. Minulla oli läheinen ihminen joka avasi minulle tien itseni kehittämiseen, uskallukseen ja enkeleiden läheisyyteen. Olen vielä aivan tämän matkan alussa ja tämä suurella sydämellä varustettu oppaani on nyt poissa. Ikävöin häntä päivittäin ja syytän itseäni siitä, että en ollut aikaisemmin valmis tälle matkalle. Kaikki jäi kesken ennen kuin edes pääsi kunnolla vauhtiin. Tiedän ettei tämä ihminen haluaisi minun ajattelevan ja tuntevan näin. Hän varmaan vain halaisi minua ja sanoisi: Sinä olet aivan hölmö, sinullahan on enkelit seurassasi - parempia oppaita ei ole olemassakaan. Luota vain sydämeesi ja enkeleihin, kaikki kyllä järjestyy.Oikeassahan hän olisi, niin kuin aina ennenkin. Pyyhkäisen kyyneleet pois poskiltani ja valmistaudun jatkamaan vaellusta. Yritän luottaa sydämeni ääneen ja annan sydämeni vaimentaa viileän järjen vastaväitteet. Pyrin olemaan avoin ja ottamaan vastaan kaiken sen avun, minkä enkelit polulleni johdattavat. Uskon heillä olevan paras näkemys siitä keitä ja mitä vaellukseni aikana tulen tarvitsemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti